Vanhan testamentin
kiivaaseen, kiukkuiseen, ankaraan ja pelkoa herättävään jumalaan turvautuvat kasvattavat itsessään
ankaruutta, tuomitsemisen halua, väkivaltaa, sotaisuutta...
Jeesuksen
kuvailemaan taivaalliseen Isään turvautuvat perehtyvät mm. rakkauteen ja hyvään
tahtoon.
Kehitymme jumal-käsityksemme kaltaiseksi ja olisikin ensiarvoisen
tärkeää, että käsitys Jumalasta olisi oikea. Jumala on rakkaus ja hyvä tahto.
On looginen mahdottomuus määritellä Jumalaa tarkemmin, koska emme kykene
astumaan jumaluuden ulkopuolelle, olemaan kuin sitä viisaampia. Voimme kuitenkin päätellä Jumalasta jotain, kuten:
koska olemme
järkeviä, tuntevia ja tahtovia, niin mistä muusta nuo ominaisuudet olisivat
meihin tulleet kuin Jumalasta. Jumala on näinollen järkevä, tunteva ja tahtova. Jumalassa on myös ilmenemisen mahdollisuus,
josta on
todisteena koko maailmankaikkeus.
Jumaluuteen sisältyy sellaisia vastakohtia, kuin valo ja pimeys, hyvä ja paha,
henki ja aine, tajunta ja muoto... Jumaluuteen sisältyy myös pahan mahdollisuus
ja sitä on ehkä vaikeaa ymmärtää, mutta kuitenkin: valo synnyttää esteen
kohdattuaan varjon.
Olemme
ihmisinä niin merkillisessä
asemassa, että meillä on kyky voittaa tuo este ja niin varjo poistuu. Emme kehity pahan avulla,
vaan pahan voittamisen avulla.
Väinö Lehtonen: Kehityksen virta, ote kirjan alkusanoista
Saamme "ahaa-elämyksiä".
Ymmärrämme tuolloin jotain täysin uutta. Meissä on jokin,
joka tiedostaa, jokin joka antaa meille kehittymisen mahdollisuuden. On looginen
mahdottomuus, että pystyisimme tiedostamaan sitä, mikä meissä tiedostaa. Emme
pääse itsemme ulkopuolelle määrittelemään, mikä syvimmältäni olen, kuten emme pääse Jumalankaan ulkopuolelle
määrittelemään Jumalaa.
Tuota meissä olevaa tiedostajaa, joka on tietoisuutemme taustalla
mutta sen
ulottumattomissa, sitä voi kutsua vaikka Jumalaksi.
Voimme paneutua syvimpään
itseemme – siihen, joka minussa tiedostaa ja antaa minulle kehittymisen mahdollisuuden
eli Jumalaan vain uskon avulla. Uskon kohde on Jumala ja se on aina
tietomme ulottumattomissa. Ilmennyttä maailmaa tutkimme järkeä käyttäen ja näin
saavutettujen tutkimuksien tulokset kuuluvat
tiedon alueelle, eivät uskon.
Materialistit väittävät, että kaikki loppuu kuolemassa. Kyse on
täysin umpisokeasta uskosta, koska väitteseen ei sisälly edes
tiedon saannin mahdollisuutta. Tiedon alueelle kuuluvat asiat pitää
todistaa luonnonlakeihin tukeutumalla. Jos materialisti olisi kuolemansa jälkeen
toteamassa väitteittensä todenmukaisuutta, niin tuolloin tajunta omalla olemassaolollaan "siellä
jossakin" toteaisi heti väitteen vääräksi.